Parisuhde ja siihen kohdistuvat odotukset on lienee näitä ikuisuusaiheita josta voisi kirjottaa sivutolkulla juttua. Heitetään siihen soppaan nyt sitten tälläinen ajatusmalli/kysymys: kuka tai mikä instituutio on määritellyt sen millainen on "normaali" parisuhde. Kenellä on niin paljon valtaa että voi suvereenisti aivopestä suurimman osan ihmisistä pitämään vain tientynlaista parisuhdetta oikeanlaisena. Kuka sanoo etteikö esim moniavioisuus voisi olla toimiva juttu, puhumattakaan homo-tai lesboliitoista. Moni älähtää tässä vaiheessa todennäköisesti sen iänikuisen Raamatun...Siinä kirjassahan pitäisi olla ohjenuorat hyvää elämään jne. Mutta kuinka ahdasmielinen voikaan tuo kirja olla, kaikki rajataan tiettyyn kaavaan ja jos vähänkään siitä poikkeat niin olet outo ja yhteyskuntakelvoton. Siltikin niin moni siihen kirjaan uskoo vaikka kokeekin sen ahdistavan rajoittavana jne. Eihän sitä Raamatun mukaan saisi edes erota. Ja lukeehan Raamatussa tämä surullisen kuuluista lause: ja teidän tulee täyttämän koko maa... Lause joka monelle lapsettomalle parille tuottaa suurta tuskaa. Saatika sitten heille jotka ovat omasta tahdostaan lapsettomia. Kuka senkään määrittää että parisuhteen eräänlainen huipentuma on saada lapsi. Eikö parisuhde muka voi olla onnellinen ja toimiva jos siinä ei ole jälkikasvua? Henkilökohtaisesti en ole ollenkaan varma että haluanko omaa lasta. Jotenkin tämä maailmanmeno on jo sitä luokkaa että voisi kuvitella että tulevaisuus ei lapsella olisi kovin ruusuinen... Ja ajatukseni on kaikkea muuta kun itsekäs, päinvastoin, mietin sitä että haluanko saada lapsen maailmaan mikä on kovin turvaton paikka kasvaa ja elää. Siinä sitten saisi olla koko ajan sydän syrjällään lapsen tulevaisuuden takia. Onneksi asia ei ole omassa elämässäni kuitenkaan ihan näillä kuukausilla päätettävä asia.

Eroamassa olevan ystäväni kanssa pähkäiltiin myös sitä että miksi eroa haluavasta puoliskosta hyvin usein tehdään se hirviö ja itsekäs paska. Varsinkin siinä tapauksessa jossa eron taustalla ei ole mitään traagista perheväkivaltaa tms. raskauttavaa tekijää joka jollain tavalla "oikeuttaisi" eroon. Ja kuinka usein eroa hakevan miehen kuvitellaan samantien lähtevän jonkun heitukan matkaan jättäen ex-vaimon perään itkemään. Saatika sitten että ulkopuoliset alkavat moralisoida eroa hakevaa puolisoa vastuun välttelystä yms. Siis haloo, voihan ne asiat hoitaa vaikka ei asukaan saman katon alla. Yhteishuoltajuus toimii kun sen laittaa toimimaan jne. Onhan se parempi erota kun hampaat irvessä jatkaa vaan sen takia että pelkää muiden mielipiteitä. Sellainen eräänlainen pakkoavioliitto syö molempia osapuolia ja uhkana on se että jompikumpi romahtaa pelkästään sen takia ettei saa olla oma itsenä parisuhteessa. Ihmisen pitäisi kuitenkin olla sen verran itsekäs että osaa ja uskaltaa viheltää pelin poikki jo siinä vaiheessa kun itsestä alkaa tuntua pahalta. Ketä se hyödyttää jos toinen yrittää pyörittää parisuhdetta tuskanhiki otsalla. Eihän siitä voi toinenkaan osapuoli nauttia kun varmasti aistii että toisella on asiat huonosti. Eräällä nettifoorumilla oli kirjotusta parisuhteesta ja siitä kuinka moni muuttaa itseään toisen takia (jopa vastentahtoisesti) jotta saisi toiselta hyväksyntää jne. Mutta eihän sellainen toimi alkuunsakaan, ei kukaan voi vaatia toiselta muuttumista, sitä voi korkeintaan toivoa. Parisuhde kuitenkin on aina kahden kautta, molemmat saavat mutta myös joutuvat antamaan ja jopa luopumaan jotta homma toimisi. Mutta eri asia onkin sitten kuinka paljon pitää muuttaa itseään jotta homma toimisi. Kuitenkin itseään pitäisi aina kunnioittaa niin ettei suostu toisen painostukseen ja älyttömiin vaatimuksiin. Ohjenuorana voisi toimia kyseiseltä nettifoorumilta luettu teksti: arvosta itseäni, pidä omat rajasi niin sinua rakastetaan sellaisena kun olet.

Ps. Ja jos jollakin lukijalla on muukin määritelmä kun Raamattu parisuhteen "normaalimallin" pohjaksi niin sopii ilmotella siitä mulle :D